Sini(musta)valkoista elämää

Kumijalalla koreasti, osa 1

"Tallinnassa taksit huijaavat turisteja" on yksi tavallisimmista yleistyksistä, joka nousee esiin tuttujen ja tuntemattomien kertomuksista. Kolikolla on kaksi puoltansa, vaikken viriteltyjä taksamittareita tai hoonolla soomella veloitettuja ja hihasta keksittyjä lisämaksuja hyväksykään.

Yksi tarinoista kertoo satamasta Viru-hotelliin ajetun matkan maksaneen 500 kruunua eli yli 30 euroa - siis kymmenkertaisesti kyseisen välin oikean hinnan verran. Jos joku on todella moisen summan muutaman viimeisen vuoden sisällä pulittanut nurisematta, en voi kuin ihmetellä, että miten todellisuuden- tai siis petkutuksenaavistamistaju voikaan kadota noin totaalisesti.

Tallinnan lukuisten itsenäisten taksiyhtiöiden joukossa on suurempia ja pienempiä yrittäjiä. Vilkkaiden yleisökohteiden eli sataman, lentokentän, rautatie- ja linja-autoaseman sekä suurten hotellien ja ostoskeskusten taksitolpat on jaettu kaupunginhallituksen siunauksella "kolmen suuren koplalle".

Valkoisista Opeleistaan tunnistettavan Tulika Takson, LT-logollisen Linnatakson sekä Taksoparkin autot ovat ainoita, jotka saavat päivystää kyseisten paikkojen "tolpilla". Usein ne tarjoavat myös kaupungin kalleimpia kyytejä, sillä virallisen toimintamallin mukaan tolpalta aloitettu ajo saa maksaa enemmän kuin tilauskeskuksesta puhelimitse oveen eteen tilatun auton kyyti.

Mutta miten sitten varmistua siitä, ettei kuski veloita liikaa? Tai onko jotain epäilyksiä herättävää siinä, että huijatuksi kertovat tulleensa juuri turistit - eli siis se ryhmä ihmisiä, joka todennäköisimmin ottaa auton juuri "tolpalta"?

Suosittelen miettimään sanonnan "laatu maksaa aina" kääntöpuolta. Olisiko tolpalla odottavan Opelin tilalle sittenkin järkeä tilata pienemmän taksiyhtiön "arpapelillä" lähettämä kanakoppimainen Citroen Berlingo tai Saksasta käytettynä maahan tuotu ikäloppu Audi? No, prioriteettinsa kullakin - siis suhtautuako takseihin turistin hyvätuloisuuden todentajana vai ovatko ne "vain" käytännöllisiä, reiteistä ja aikatauluista vapaita matkantekovälineitä.

Itse olen turvautunut "kolmen koplaan" vain kahdesti näiden parin vuoden aikana - niiden sijasta kännykässäni on tallessa neljän pienemmän taksifirman tilausnumerot. Pahasti minua ei ole silmään viilattu edes silloin, kun en ole kuskille vironkielisellä keskustelullani osoittanut olevani "vanha tekijä".

Vastauksia yllä esittämiini kysymyksiin sekä vinkkejä taksinkäytöstä Tallinnassa saatte seuraavassa kirjoituksessani.

Ai niin, ja näin joulukuun hiljaiselon jälkeen - Hyvää ja Vilkasta Uutta Blogivuotta 2006 kaikille!

Jaa Blair kävi kylässä?

Kahden kaupungin väliä reissatessa ja kaksia eri tiedotusvälineitä seuratessa viikonpäivät sekoittuvat toisinaan yhdeksi sumuiselta aikajanalta tuntuvaksi työviikoksi. Englannin pääministeri Tony Charles Lynton Blair vieraili mm. Hesarin (€) ja virolaisen uutisportaali Delfin raportoimana eilen muutaman tunnin verran Tallinnassa, mutta minäpäs olinkin Helsingissä ja missasin siten lähes koko asian.

Turvatoimet olivat tiedettävästi tiukat - liikennettä seisotettiin risteyksissä ja pysäköityjä autoja hinattiin saattueen käyttämiltä kaduilta pois. Blairin kyyditsemistä varten oli vuokrattu Suomesta panssaroitu S-Mersu kuljettajineen, koska Postimees-lehden jutun mukaan Viron valtiolla ei ole ensimmäistäkään vastaavilla turvaluokituksilla varustettua edustusautoa. Sopivan ajopelin kysyminen mafian edustajilta ei ehkä olisi ollut hyväksi maan PR:lle.

Itse huomasin (vierailun ajankohtaa muistamatta) jotain outoa olevan tekeillä, kun saavuin iltayhdeksän jälkeen laivalla kotiin. Ihmettelin, miksi passintarkastuksessa tavanomaisen henkilöpaperien nopean vilkaisun sijasta kaikista matkustajista kirjattiin erinäisiä tietoja ylös koneelle. Muutoin kaupunki olikin jo rauhoittunut ennalleen eikä poliiseja näkynyt missään - ilmeisesti herra Blair oli jo ehtinyt poistua lentokentälle tai sieltäkin eteenpäin.

Olenkohan minä nyt siis Viron suojelupoliisin eli Kapon rekistereissä, koska halusin maahan juuri päivänä, joka voisi olla altis terrorismille? Tai onko tietoni luovutettu eteenpäin Britannian salaiselle palvelulle MI6:lle? Alkaako joku James Bondin kollegoista tai ehkä peräti Echelon-vakoilujärjestelmä seurata tätä blogiani, kun näin kirjoitan asiasta? Onkohan joku naapureistani entisiä KGB:n soluttautujia? Hui, jännää tämä nyt jo kuvitteelliseksi kuihtuneen rautaesiriipun takana eläminen. :-)

Isänmaata puolustamassa

Tiettyihin faktapohjaisiin asioihin tai tuntemuksiin, jotka liittyvät virolaisten taaksejääneeseen elämään Neuvostoliiton vallan alla, en koskaan voine samaistua täydestä sydämestäni. Tuntuu niin hurjalta ajatella, että vielä 80-luvun lopulla eli vaimoni ylioppilaaksi valmistumisen aikoihin äkkikyyditys Siperiaan saattoi olla täysin realistinen ja kokonaisia perhekuntia kalvava pelko.

Omaan suomalaiseen arkeeni verrattuna vähintäänkin yhtä hurjalta tuntui se, kun hän kertoi noista ajoista vain joitakin vuosia aiemmin purkaneensa, huoltaneensa ja koonneensa AK-47:iä eli Kalashnikov-rynnäkkökiväärejä koulussa ihan tavanomaisena osana oppisuunnitelmaa. Niin tiukassa oli siis idän suuren karhun puolustusaate kylmän sodan jäljiltä, että naisenalkuja ei eroteltu iän eikä sukupuolen perusteella tositilanteiden varalta annettavalta sotilastaitojen peruskoulutuksesta.

Vaan eivätpä isänmaan puolustamisen opit ole täysin tuntemattomia Viron nykynuorillekaan. Asevelvollisuus koskee tosin vain miehiä kuten Suomessakin, mutta virallisen armeijan rinnalla ja laillistettuna puolustusvoimien osana toimiva Kaitseliit eli Suojeluskunta on monien patrioottismielisten keskuudessa suosittu ja myös naisille avoin aseistettu siviiliorganisaatio.

Eräissä Viron kouluissa nuoret, niin pojat kuin tytötkin, voivat valita vapaaehtoiseksi oppiaineeksi suojeluopin, joka antaa valmiuksia erilaisissa kriisitilanteissa toimimiseen. Eesti Päevalehen eilen haastattelema VIron puolustusministeri Jürgen Ligi kertoo, että aineen opetus ja oppimateriaalit ovat ministeriössä valmistuneen tutkimuksen mukaan hyvälaatuisia sekä nuorten suosimia.

Ministeri esittääkin nyt, että suojeluoppi pitäisi muuttaa pakolliseksi kouluaineeksi Virossa. Hänen mukaansa se loisi positiivista motivaatiota nuoriin, jotta nämä eivät "vain vetelehtisi asepalveluksen aikana" -- tällä hetkellä kun vain 1/6-osa palveluksen aloittavista läpäisee sotilaskoulutuksen moitteettomin arvosanoin. Ligi ennakoi lausunnoillaan tiettävästi myös tilannetta, jossa asevelvollisuuteen perustuva armeija muutettaisiin palkka-armeijaksi.

NATOn jäseneksi virolaiset halusivat monta kerta innokkaammin kuin Euroopan Liittoon. Jos ennen siis puolustettiinkin Äiti Venäjää siksi että niin piti tehdä, niin nyt ovat pistimet ojossa itään. Isänmaasta ei täällä enää niin hevillä luovuta.

En minä ole ainoa..

...vaan on täällä meitä suomalaisia käynyt ja elänyt muitakin.

Sinimustavalkoista elämää ei ole täydellinen kuvaus Viron ja Tallinnan arjesta turismihoukutusten takaa. Ennen minua on moni sekä huvikseen että työkseen kirjannut ajatuksiaan ja havaintojaan kirjojen ja lehtien sivuille sekä nettiin. Ja satavarmasti ilmiö jatkuu senkin jälkeen, jos oma kirjoitusintoni hiipuu - tai joutuu ensi toukokuussa perheeseen syntyvän pikkuihmisen myötä ajankäytöltään rajoitettujen harrastusten joukkoon. Täytyy vain etsiä tai osua kohdalle vähän sattumaltakin. Tässä muutama vinkki hyvien suomenkielisten lukutuokioiden ääreen.

Moni lienee Helsingin satamassa ainakin kerran tarttunut Baltic Guide -ilmaisjakelulehteen. Se on mainosrahoitteinen kuukausilehti, joka alkoholipuotien ja kauneussalonkien listaamisen ohella mm. arvioi ravintoloita - tosin tuoksahtaen aika advertoraaliselta (= maksetulta). Mutta kun malttaa sivuuttaa kossumäyräkoiramainokset ja kehuvat yritysesittelyt (kategoria "Artikkelit"), löytää lehdestä ja myös nettisivujen arkistosta hyviä kolumneja ajankohtaisista arkiasioista - mm. pääkirjoitus, Hüttünen-nimisen kolumnistin jutut, Näistä puhutaan -palsta sekä Tallinnassa asuvien suomalaisten kirjoitukset ovat itselleni aina vakiolukemistoa uuden lehden ilmestyessä.

Syksyllä Helsingissä kirjakaupan hyllyltä silmiini osui todellinen pokkariaarre, jota en voi tässä olla puffaamatta. Taide-lehden päätoimittaja sekä ehkä juuri ammattinsa takia suuri hyvien ruokien ja juomien ystävä Otso Kantokorpi on ajanut Tallinnan kaikki raitiovaunulinjat päästä päähän ja tehnyt oppaan nimeltä "Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa". (Like-kustannus, 156 s, 22€) Kirja kuvaa hersyvällä tavalla Kantokorven havaintoja kaupunkimaisemista, arkkitehtuurista, Tallinnan arkielämästä sekä melkoisesta otannasta ravintoloita, kahviloita ja kulmakuppiloita.

Monelle suomalaiselle ensimmäinen turismin ulkopuolinen kosketus Viroon on jonkinlainen kielikurssi tai erilaiset ystävyys- ja kulttuuriseurojen aktiviteetit. Yksi aktiivisimmista maiden välisiä suhteita edistävistä tahoista on Mariankadulla Helsingissä toimistoaan sekä hyvinvarustettua kirjastoa ylläpitävä Tuglas-seura ry. Osa seuran kustantaman jäsenlehden artikkeleista vuosilta 2003 - 2005 on julkaistu myös avoimena netissä.

Tuglas-seura on koostanut myös suomalaisia kouluja varten Viroa, sen historiaa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritietoutta sisältävän tietosivuston. Sivun vasemmasta reunasta avautuvan valikon kautta pääsee käsiksi monipuoliseen teksti- ja kuvamateriaaliin. Hyviä lukuhetkiä, mut palatkaa toki tähänkin blogiin - seuraavaksi mm. asiaa poliisista!

Money, money, money

Hesarin kaupunkiblogin esiteltyä tätä palstaani kommentoin, että en läheskään aina muista katsoa huolella mitä mikäkin ruoka-aine tai kulutustavara maksaa Tallinnassa. Tiedän, että en saisi sortua "täällä on KAIKKI niin uskomattoman edullista" -yleistyksiin maidemme välisten palkka- ja elinkustannustasojen eron vuoksi. Häpeäkseni on kuitenkin tunnustettava, että aika ajoin joudun ravistelemaan itseäni oikein tosissaan moiseen tunteeseen tuudittautumisesta.

Hintakriittistä ajattelua sumentaa euroista saatavan kruunumäärän ostovoima. Vaikka keskuspankin virallinen 15,6466-eurokurssi ei teekään suomalaisesta keskiluokkaiskuluttajasta virtuaalimiljonääriä, tuntuu rahaa numeerisesti jäävän isojenkin ruokaostosten jälkeen lompakon pohjalle hämmästyttävän paljon. Muistattehan vielä, kuinka Italiassa liira-aikaan matkaillessa saattoi itsensä tuntea todella äveriääksi satojen tuhansien pursuillessa taskuista.

Lupasin tehdä uteliaisuuttanne tyydyttääkseni hintavertailuja käytännön arjesta, mutta siihen palaan ensi viikolla. Tänään luin EU:n talouskomissaarin toppuutelleen innokkaimpia Viron eurovaluuttakantaan saattajia, sillä maalla on yhä täytettävään useita EU:n ja Euroopan Keskuspankin vaatimuksia. Mitä enemmän Viron rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, sitä tervetulleemmalta pieni aikalisä alkaa itsestäkin tuntua.

Omista mummomarkoistamme luopumista en vastustanut osaltaan siksi, että niin lähelle kuutosta pyöristyessään 5,94573-kertoimellisia hintoja oli suht helppoa muuntaa päässään. Sen sijaan Viron mummoja minun käy jo nyt - vajaata kahta vuotta ennen H-hetkeä - aidosti sääliksi 15-ja-rapiat -kertotaulun tuleva opettelupakko. Tai mitä mahtavat perheenäidit ajatella, kun palkkatilille ilmestyy aiemmin tutun esim. 5100:n "rahan" sijasta vain 326,50? No, toisaalta rasiallinen hapankaaliakaan ei maksa sitten 3,80:tä vaan 0,24.

Niin ja juu, Virossa tiedettävästi otetaan käyttöön myös 1 ja 2 sentin kolikot. Numismaatikot, valmistautukaa!

Mut siihen asti, tervetuloa turistit rahanvaihtopisteiden kautta Tallinnaan. Älkää kuitenkaan vaihtako laivassa, ellette halua vapaaehtoisesti leimautua tietämättömiksi eli höynäytettäviksi. Esim. Nordic Jet Line tarjoaa mielestäni pöyristyttävän huonoa 14,60 kurssia. Satamaterminaalin kioskeissakin kurssit pyörivät yleensä vain 15,00 - 15,30:n välillä. Jos suuntaatte keskustaan jalkaisin, astukaa ihmeessä ensimmäiseen näkemäänne pankkiin - niissä eurolla saa ilman mitään palvelumaksuja keskimäärin 15,50-15,57 kruunua. Eihän se pikkuvaihdoissa kenties tunnu, mutta pennissähän se miljoonankin alku on perinteisesti piilenyt.

Oleskelu vs. asuminen

Sain jälleen muistutuksen siitä, miksi monet pitävät Suomea byrokraattisen virastoasioinnin taitoja sekä nöyryytetyksi tulemisen sietokykyä edellyttävänä valtiona. Jo 14 vuotta pohjoisrannalla asunut blogosfäärin jäsen Cairbre kirjoitti täydet sympatiapisteeni ansaiten passinsa uusimisesta, jossa prosessi päättyi lopulta onnellisesti vaikkakin viranomaistermillä "oleskelulupa mitätöity" höystäen.

Moni asia muuttui EU:hun liittymisen myötä niin Suomessa kuin Virossakin (vaiko Eestissä? Luettuani tämän ja tämän joudun vielä pohtimaan asiaa...). Kansalaisten kulku maiden välillä sekä oleskelu niissä helpottui, joskin laivalla tästä kuulee keskusteltavan yhä lähinnä "On se kivaa, kun ne ei enää läiski leimoja passiin ja piruuttaan jonotuta ihmisiä" -tasolla.

Oman passini jätin pöytälaatikkoon lähes heti rajavalvontamuodollisuuksien muuttumisen jälkeen, enkä kertaakaan ole kohdannut ongelmia henkilökortilla matkustamisesta. Välillä tosin pitää nipistää itseään ja muistaa, ettei Viro kuulu vielä Schengen-alueeseen - eli etten Köpikseen tai Lontooseen suoraan täältä työreissulle lähtiessäni unohtaisi passia kotiin ja kokisi siksi Monopoli-pelistä tuttua mutta lentokentällä hermoja repivää "Palaa välittömästi lähtöruutuun" -elämystä.

Suomessa työviikoilla viettämäni ajan mahdollistama ja siksi vielä hoitamaton oleskelulupa-asiani nousi tänä syksynä ajankohtaiseksi, kun aloimme puolileikillään miettiä asunnonvaihtoa Tallinnassa. Esim. pankissa lainaa neuvotellessa voisi luoda ainakin jonkinlaista sitoutumisen henkeä, kun pöydälle asiakkuus-, tulo- ja tilitietojen viereen laskisi oleskeluluvan myötä ulkomaalaisillekin myönnettävän virolaisen henkilö- eli ID-kortin (Ei, kuvassa en ole minä - olen miesoliona paljon karvaisempi :-)).

Hieman nettisurfailua, kahta puhelinsoittoa, yhtä virastokäyntiä (osoitteessa Vilmsi 59) ja yhden lomakkeen täyttämistä hakuprosessi täälläkin edellytti. Lomake kysyi mm. elämisen kuluihin riittävästä tulotasosta, mitä oletimme työnantajan nimen ja palkkalukeman ohella tarvittavan todistaa erilaisin pankkisaldo-, verotus- tms. kuitein, mutta mitä vielä. Allekirjoitus ja leimat vain kohdalleen, valokuva ja -kopio passista mukaan - vips! ja naps! - "ID-kortti on 30 päivän kuluttua kuluttua noudettavissa lähipankistanne, hyvää päivänjatkoa".

Saadusta palvelusta ja asioiden etenemisen täsmällisyydestä jäi siis positiivinen yleisvaikutelma sekä itselle että viranomaisteksteihin yleensä helposti suivaantuvalle puolisolleni. Vai onkohan jälleen ollut lottovoitto syntyä suomalaiseksi? Virastossa näkyi kyllä tuskaantuneitakin kasvonilmeitä ja kuuli äänen kohoamista niiden entistä hallitsijavaltaa edustavien asiakkaiden taholta, jotka tahtoivat itsepintaisesti asioida venäjän kielellä.

Tallinnan asukkaaksi rekisteröityminen kävi vielä tuotakin sutjakkaammin. ID-kortin saatuani astelimme lähimpään väestörekisterin kaupunginosakonttoriin, täytimme yhden kaavakkeen ja virkailija tarkisti henkilöllisyyteni. Vips! ja Naps! "Se on nyt hoidettu, voitte halutessanne mennä vaikka ostamaan kaupunkiliikenteen kuukausikortin ID-kortinne mikrosirulle. Hyvää päivänjatkoa!"

Viimeinen yllätys edellä tehdystä seurasi alle kahden viikon eli täsmälleen 12 päivän kuluttua. Lähdin päiväkävelylle puolisoni seuraksi hänen mennessään äänestämään kunnallisvaaleissa. Vips! ja Naps! "Kulta, tule tänne, sun nimesi on kanssa täällä äänestämisoikeutettujen listalla!" Mitä, nytkö jo? Eikö tietojen pidäkään olla rekistereissä jo esim. kyseisen vaalivuoden alusta, jotta voisi äänestää? Virkailija katsoi hymyillen ja vastasi kuin e-yhteiskunnan tietojärjestelmien toimivuutta ylpeästi ja itsestäänselvyytenä esitellen: "Ei, mitä me täällä moisella suotta viivyttelisimme?"

Likapyykkiä pesemässä

Hesarin keskustelupalstalla tunteet aaltoilevat Tallink-jupakan tiimoilta niin, ettei sekaan viitsi tunkea. Itse jätevesien päästämistä Suomenlahteen koskevaa uutista en voi kommentoida, koska en ole ehtinyt lukea alkuperäistekstiä enkä Postimees-lehden Tallinnan puolella mahdollisesti tekemiä lisähaastatteluja. Mutta ex-kollegani ja nykyisen HS:n kaupunkitoimittajan blogi-palstalle kävin äsken tuumailemassa suunnilleen näin:

Toivoisin, että lehti tekisi pikkujoulu- ja uudenvuoden juhlintakausien jälkeen eli siis media- ja kansalaiskohun muuten jo vaimennuttua aiheesta seurantajutun. Tarkistaisivat siis, että jäikö Tallinkin edustajien lupaus vesien viemäröinnistä "toistaiseksi" vain hetkelliseksi yleisen mielipiteen lepyttelyksi, jonka jälkeen on hyvä palata normaaliin arkirutiiniin ja röörien availuun jo merellä.

Länsisatamassa käytettävästä 1 euro per jätevesikuutio -hinnoittelusta sekä Romantikan ja Meloodian kolmesta vuorokausittaisesta Helsingissä käynnistä saadaan äärimmäisen karkea laskuyhtälö 90 kuutiota per laiva x 3 x 1 x 364 (jouluaattona ja joulupäivänä vain harvennettu aikataulu) = lisäkustannukset 98 280 euroa per vuosi.

Meloodian osuus korostunee tuossa tosin liikaa, sillä omien kokemusteni mukaan kyseinen pikkulaiva seilaa aika usein puoli- tai jopa varttityhjänä lähinnä rahtirekkoja kyyditen. Toisaalta yhtälöni ei huomioi Tukholman linjalla risteilevää kahta alusta eli Romantikan sisarlaivaa Victoria I:stä eikä Meloodian sisarlaivaa Regina Balticaa.

Tallink-konsernin nettotulos viime vuodelta oli 473,2 miljoonaa kruunua eli 30,3 miljoonaa euroa. Viemäröintilaskujen ei siis pitäisi ainakaan talonpoikaisjärjellä ajatellen olla hurja menoerä.

Sattumaako on sitten se, että Tallinkin osakkeenomistajien kokous oli kutsuttu koolle yhtiön investorisivun alareunassa näkyvän merkinnän mukaan samaiseksi sunnuntaiksi 13.11.2005 kuin mitä Hesarin jutun ilmestymispäivä oli? Tai itse asiassa lehden toimitushan kiirehti julkaisemaan jutun nettisivuillaan jo edellisenä iltana klo 23:08, jolloin se myös välittömästi alkoi kerätä tuohtuneita kommentteja rahvaalta (eli eestin kielessä kansalta).

Sattumaako siis todella - vai oliko jossain taustalla salaliitto ja valmis suunnitelma sille, miten kokoukseen saataisiin raflaava puheenaihe? Olisipa ollut joka tapauksessa kivaa olla kärpäsenä salin katossa…

Kaksoiskaupungin illuusio

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla Raimo Ilaskivi kommentoi lehdessä tänään julkaistua Tallinnan tulevan kaupunginjohtajan ja maan nykyisen talousministerin Edgar Savisaaren haastattelua. "Yhteinen valtuusto etäyttäisi asukkaita päätöksenteosta - lisäksi tarvittaisiin sitten paikallisvaltuustoja. Mistä yhteisestä yhteinen valtuusto voisikaan päättää?", kysyi Ilaskivi viitaten Savisaaren ajatukseen kaksoiskaupungista ja sen yhtenäisestä hallinnosta tulevaisuudessa.

Täällä Tallinnassa hallinnon organisaatiomalli on hämmästyttävän monikerroksinen. Kaupunki on jaettu kahdeksaan osaan, joiden arkisia asioita suunnittelee ja valvoo yhtä monta aluevaltuustoa kukin oman kaupunginosajohtajansa johdolla. Kaupunginvaltuusto, kaupunginhallitus sekä kaupunginjohtaja työskentelevät sitten tuon hierarkian yläpuolella. Järjestelmässä riittää poliittista ja henkilökohtaisille tasoillekin yltävää edunvalvontaa toisinaan keltaisen lehdistön riemuksi asti.

Jotkut aluevaltuustojen jäsenet vieläpä esittelevät ja ajavat äänestäjiensä tukemina asioita viron kielen sijasta pakkovenäjäksi "koska niin heillä vaan on aina ollut tapana" - olkoonkin, että maan perustuslaki (mom. 51) ei edes tunnista venäjän kielen asemaa virkakielenä Tallinnassa. Siksi onkin vaikeaa kuvitella, että Helsingin - tai kenties jossain vaiheessa synnytettävän Suur-Pääkaupunkiseudun päättäjät haluaisivat mukaan moiseen hiidenpataan.

En valitettavasti osaa esittää vasta- enkä puoltoargumentteja siitä, olisiko moinen hallintomalli lakiteknisesti mahdollinen. Kuuluvathan molemmat maat EU:hun, mutta voisin kuvitella, että Suomen ja Eestin välillä olisi joitain juridisia valtiotasonkin asioita, jotka olisi ensin ratkottava.

Kaksoiskaupunkihankkeelle ehkä suurin käytännön arkeen liittyvä este olisi paikallisten ostovoimien välillä vallitseva ero. Oletan sen nimittäin säilyvän maiden välillä vielä vuosia senkin jälkeen, kun Eestissä otetaan käyttöön Euro-valuutta ilmeisesti syksyllä 2007.

En nimittäin usko, että tallinnalaiset olisivat valmiita maksamaan esim. oman 8 kruunun eli 0,50 euron hintaisen ratikkalippunsa sijasta nelinkertaista summaa, jotta laivamatkan jälkeen Helsingissä voisi Länsisatamasta siirtyä bussilla Rautatietorille. Tai paljonkohan HKL olisi valmis subventoimaan eli pudottamaan omia hintojaan, jotta kaupunkien asukkaat voisivat tuntea elävänsä toisiinsa nähden tasaveroisissa oloissa.

Tuleva kaupunginjohtaja Savisaar on esiintynyt viime aikoina paikallisessa julkisuudessa niin hyvässä kuin pahassakin - mm. markkinahintaa huomattavasti edullisempien kiinteistökauppojen osallisena. Hän on varmasti tietoinen siitä, miten kansainvälisen median voimin on mahdollista kiillottaa henkilökohtaista julkisivua. Itse pidän herran lausuntoja lähinnä taitavasti hallittuna julkisuuskampanjointina ilman maatajärisyttävämpää sisältöä.

Levällään kuin.., osa 2

(Päivitys su klo 16.20 -- Joku talonmiehistä on urakoinut tänään. Laatikoihin mahtumattomat pussit ja tavarat on koottu nätisti kolmeen suureen jätesäkkiin.)

Onkohan yleinen siivouspäivä sittenkin lauantai? Eilen aamupäivästä ostoksilla käydessämme roskisten kannet pysyivät vielä parahultaisesti kiinni. Viikonlopun aikana kukaan remontointi-intoilija ei myöskään ole jättänyt laatikoiden viereen käytöstä poistettua väliovea. Eikä näkyvillä ollut myöskään Ilmeisessä raivonpuuskassa rikottua vanhaa väritelevisiota kuten muutama viikko sitten.

Jokisen - tai siis Saaremäelin, Raidlon, Ivanovin, Maasikin ja Voitsehovskajan sekä muiden naapuriemme - eväät pysyivät tänä viikonloppuna enemmän kasassa kuin levällään. Jäteauto tulee varhain huomisaamuna. Taidanpa sen sekä isänpäivän kunniaksi pistää lämpiämään saunan - tuon täkäläisittäin vieläkin suht harvinaisen suomalaisuuden perisymbolin, jonka joku asuntomme edellisistä haltijoista oli tietämättään rakentanut kuin sinetiksi ostopäätöksellemme.

Oi suuri ja mahtava...

"Minä uskon Ladaan, autoon nelioviseen, tuskan ja kiroamisen syyhyn. Ja Lada Samaraan, Ladan ainoaan kopioon, meidän autoomme. Joka ideoitiin Venäjällä, syntyi Lada-tehtaasta, kärsi Mitsubishin aikana. Jonka renkaat tyhjennettiin, joka sammui ja jota siksi työnnettiin. Joka liukui alas mäkeä, nousi maanantaina kuopasta, ajoi ylös mäkeä(!), ja on parkkeerattuna Ladan, auton kaikkiosaavan oikealle puolelle - ja on sieltä tuleva huoltoon maahantuojalle. Ja pyhään bensiiniin, Ladan polttoaineeseen, 92-oktaaniseen, pakoputkeni irtoamiseen, ojaan ajoon sekä iankaikkiseen tuskailuun."

Tuon Lada-miesten tunnustuksen löysin tänään vannoutuneen asianharrastajan Arto Ikolan vitsisivuilta. 1990-luvullahan venäläiset autotrokarit ostivat suuren osan suomalaista takavetoisten Ladojen autokantaa ja veivät ne rajan yli sekä käyttöautoiksi että varaosiksi. Jäi niitä tänne Tallinnaankin vielä pari yksilöä, kuten tekstin alussa esitetty kuva naapurustostamme osoittaa.

Tallinnassa ja koko Eestissä autokanta on nopeasti uusiutunut länsimaistumisen luomien statuspaineiden, turhamaisuuden sekä edulliseksi mielletyn lainarahan voimin. Kaikkein silmiinpistävin luksusautojen ostamishuuma ajoittui vuosituhannen vaihteeseen, mutta eivät paikalliset Maserati-, Mersu-, Hummer- ja Porsche-jälleenmyyjät vieläkään laakereillaan lepäile.

Tämän vuoden alkupuolella Eestissä ensirekisteröitiin 69 luksusautoa - eli vähintään Mercedeksen S-sarjan tai BMW 600- ja 700-mallistojen tasoisia kulkuneuvoja. Viime vuonna vastaavan myyntikauden lukema oli 78 ja vuonna 2003 126 kappaletta.

Alussa mainittuun Lada-kuvaan viitaten on vissiin pakko itseironisesti kysyä, että ostinkohan sittenkään kerrostalokolmiotamme kaikkein viihtyisimmästä osasta kaupunkia. Tai ei, odottakaas, hemmetti -- nehän lisääntyvät jopa kuin kaniinit! Kolmas olikin piiloutuneena samaisella pihalla parkkipaikan toiseen nurkkaukseen! Arrrghhh!