Sini(musta)valkoista elämää

Isänmaata puolustamassa

Tiettyihin faktapohjaisiin asioihin tai tuntemuksiin, jotka liittyvät virolaisten taaksejääneeseen elämään Neuvostoliiton vallan alla, en koskaan voine samaistua täydestä sydämestäni. Tuntuu niin hurjalta ajatella, että vielä 80-luvun lopulla eli vaimoni ylioppilaaksi valmistumisen aikoihin äkkikyyditys Siperiaan saattoi olla täysin realistinen ja kokonaisia perhekuntia kalvava pelko.

Omaan suomalaiseen arkeeni verrattuna vähintäänkin yhtä hurjalta tuntui se, kun hän kertoi noista ajoista vain joitakin vuosia aiemmin purkaneensa, huoltaneensa ja koonneensa AK-47:iä eli Kalashnikov-rynnäkkökiväärejä koulussa ihan tavanomaisena osana oppisuunnitelmaa. Niin tiukassa oli siis idän suuren karhun puolustusaate kylmän sodan jäljiltä, että naisenalkuja ei eroteltu iän eikä sukupuolen perusteella tositilanteiden varalta annettavalta sotilastaitojen peruskoulutuksesta.

Vaan eivätpä isänmaan puolustamisen opit ole täysin tuntemattomia Viron nykynuorillekaan. Asevelvollisuus koskee tosin vain miehiä kuten Suomessakin, mutta virallisen armeijan rinnalla ja laillistettuna puolustusvoimien osana toimiva Kaitseliit eli Suojeluskunta on monien patrioottismielisten keskuudessa suosittu ja myös naisille avoin aseistettu siviiliorganisaatio.

Eräissä Viron kouluissa nuoret, niin pojat kuin tytötkin, voivat valita vapaaehtoiseksi oppiaineeksi suojeluopin, joka antaa valmiuksia erilaisissa kriisitilanteissa toimimiseen. Eesti Päevalehen eilen haastattelema VIron puolustusministeri Jürgen Ligi kertoo, että aineen opetus ja oppimateriaalit ovat ministeriössä valmistuneen tutkimuksen mukaan hyvälaatuisia sekä nuorten suosimia.

Ministeri esittääkin nyt, että suojeluoppi pitäisi muuttaa pakolliseksi kouluaineeksi Virossa. Hänen mukaansa se loisi positiivista motivaatiota nuoriin, jotta nämä eivät "vain vetelehtisi asepalveluksen aikana" -- tällä hetkellä kun vain 1/6-osa palveluksen aloittavista läpäisee sotilaskoulutuksen moitteettomin arvosanoin. Ligi ennakoi lausunnoillaan tiettävästi myös tilannetta, jossa asevelvollisuuteen perustuva armeija muutettaisiin palkka-armeijaksi.

NATOn jäseneksi virolaiset halusivat monta kerta innokkaammin kuin Euroopan Liittoon. Jos ennen siis puolustettiinkin Äiti Venäjää siksi että niin piti tehdä, niin nyt ovat pistimet ojossa itään. Isänmaasta ei täällä enää niin hevillä luovuta.

En minä ole ainoa..

...vaan on täällä meitä suomalaisia käynyt ja elänyt muitakin.

Sinimustavalkoista elämää ei ole täydellinen kuvaus Viron ja Tallinnan arjesta turismihoukutusten takaa. Ennen minua on moni sekä huvikseen että työkseen kirjannut ajatuksiaan ja havaintojaan kirjojen ja lehtien sivuille sekä nettiin. Ja satavarmasti ilmiö jatkuu senkin jälkeen, jos oma kirjoitusintoni hiipuu - tai joutuu ensi toukokuussa perheeseen syntyvän pikkuihmisen myötä ajankäytöltään rajoitettujen harrastusten joukkoon. Täytyy vain etsiä tai osua kohdalle vähän sattumaltakin. Tässä muutama vinkki hyvien suomenkielisten lukutuokioiden ääreen.

Moni lienee Helsingin satamassa ainakin kerran tarttunut Baltic Guide -ilmaisjakelulehteen. Se on mainosrahoitteinen kuukausilehti, joka alkoholipuotien ja kauneussalonkien listaamisen ohella mm. arvioi ravintoloita - tosin tuoksahtaen aika advertoraaliselta (= maksetulta). Mutta kun malttaa sivuuttaa kossumäyräkoiramainokset ja kehuvat yritysesittelyt (kategoria "Artikkelit"), löytää lehdestä ja myös nettisivujen arkistosta hyviä kolumneja ajankohtaisista arkiasioista - mm. pääkirjoitus, Hüttünen-nimisen kolumnistin jutut, Näistä puhutaan -palsta sekä Tallinnassa asuvien suomalaisten kirjoitukset ovat itselleni aina vakiolukemistoa uuden lehden ilmestyessä.

Syksyllä Helsingissä kirjakaupan hyllyltä silmiini osui todellinen pokkariaarre, jota en voi tässä olla puffaamatta. Taide-lehden päätoimittaja sekä ehkä juuri ammattinsa takia suuri hyvien ruokien ja juomien ystävä Otso Kantokorpi on ajanut Tallinnan kaikki raitiovaunulinjat päästä päähän ja tehnyt oppaan nimeltä "Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa". (Like-kustannus, 156 s, 22€) Kirja kuvaa hersyvällä tavalla Kantokorven havaintoja kaupunkimaisemista, arkkitehtuurista, Tallinnan arkielämästä sekä melkoisesta otannasta ravintoloita, kahviloita ja kulmakuppiloita.

Monelle suomalaiselle ensimmäinen turismin ulkopuolinen kosketus Viroon on jonkinlainen kielikurssi tai erilaiset ystävyys- ja kulttuuriseurojen aktiviteetit. Yksi aktiivisimmista maiden välisiä suhteita edistävistä tahoista on Mariankadulla Helsingissä toimistoaan sekä hyvinvarustettua kirjastoa ylläpitävä Tuglas-seura ry. Osa seuran kustantaman jäsenlehden artikkeleista vuosilta 2003 - 2005 on julkaistu myös avoimena netissä.

Tuglas-seura on koostanut myös suomalaisia kouluja varten Viroa, sen historiaa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritietoutta sisältävän tietosivuston. Sivun vasemmasta reunasta avautuvan valikon kautta pääsee käsiksi monipuoliseen teksti- ja kuvamateriaaliin. Hyviä lukuhetkiä, mut palatkaa toki tähänkin blogiin - seuraavaksi mm. asiaa poliisista!

Money, money, money

Hesarin kaupunkiblogin esiteltyä tätä palstaani kommentoin, että en läheskään aina muista katsoa huolella mitä mikäkin ruoka-aine tai kulutustavara maksaa Tallinnassa. Tiedän, että en saisi sortua "täällä on KAIKKI niin uskomattoman edullista" -yleistyksiin maidemme välisten palkka- ja elinkustannustasojen eron vuoksi. Häpeäkseni on kuitenkin tunnustettava, että aika ajoin joudun ravistelemaan itseäni oikein tosissaan moiseen tunteeseen tuudittautumisesta.

Hintakriittistä ajattelua sumentaa euroista saatavan kruunumäärän ostovoima. Vaikka keskuspankin virallinen 15,6466-eurokurssi ei teekään suomalaisesta keskiluokkaiskuluttajasta virtuaalimiljonääriä, tuntuu rahaa numeerisesti jäävän isojenkin ruokaostosten jälkeen lompakon pohjalle hämmästyttävän paljon. Muistattehan vielä, kuinka Italiassa liira-aikaan matkaillessa saattoi itsensä tuntea todella äveriääksi satojen tuhansien pursuillessa taskuista.

Lupasin tehdä uteliaisuuttanne tyydyttääkseni hintavertailuja käytännön arjesta, mutta siihen palaan ensi viikolla. Tänään luin EU:n talouskomissaarin toppuutelleen innokkaimpia Viron eurovaluuttakantaan saattajia, sillä maalla on yhä täytettävään useita EU:n ja Euroopan Keskuspankin vaatimuksia. Mitä enemmän Viron rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, sitä tervetulleemmalta pieni aikalisä alkaa itsestäkin tuntua.

Omista mummomarkoistamme luopumista en vastustanut osaltaan siksi, että niin lähelle kuutosta pyöristyessään 5,94573-kertoimellisia hintoja oli suht helppoa muuntaa päässään. Sen sijaan Viron mummoja minun käy jo nyt - vajaata kahta vuotta ennen H-hetkeä - aidosti sääliksi 15-ja-rapiat -kertotaulun tuleva opettelupakko. Tai mitä mahtavat perheenäidit ajatella, kun palkkatilille ilmestyy aiemmin tutun esim. 5100:n "rahan" sijasta vain 326,50? No, toisaalta rasiallinen hapankaaliakaan ei maksa sitten 3,80:tä vaan 0,24.

Niin ja juu, Virossa tiedettävästi otetaan käyttöön myös 1 ja 2 sentin kolikot. Numismaatikot, valmistautukaa!

Mut siihen asti, tervetuloa turistit rahanvaihtopisteiden kautta Tallinnaan. Älkää kuitenkaan vaihtako laivassa, ellette halua vapaaehtoisesti leimautua tietämättömiksi eli höynäytettäviksi. Esim. Nordic Jet Line tarjoaa mielestäni pöyristyttävän huonoa 14,60 kurssia. Satamaterminaalin kioskeissakin kurssit pyörivät yleensä vain 15,00 - 15,30:n välillä. Jos suuntaatte keskustaan jalkaisin, astukaa ihmeessä ensimmäiseen näkemäänne pankkiin - niissä eurolla saa ilman mitään palvelumaksuja keskimäärin 15,50-15,57 kruunua. Eihän se pikkuvaihdoissa kenties tunnu, mutta pennissähän se miljoonankin alku on perinteisesti piilenyt.

Oleskelu vs. asuminen

Sain jälleen muistutuksen siitä, miksi monet pitävät Suomea byrokraattisen virastoasioinnin taitoja sekä nöyryytetyksi tulemisen sietokykyä edellyttävänä valtiona. Jo 14 vuotta pohjoisrannalla asunut blogosfäärin jäsen Cairbre kirjoitti täydet sympatiapisteeni ansaiten passinsa uusimisesta, jossa prosessi päättyi lopulta onnellisesti vaikkakin viranomaistermillä "oleskelulupa mitätöity" höystäen.

Moni asia muuttui EU:hun liittymisen myötä niin Suomessa kuin Virossakin (vaiko Eestissä? Luettuani tämän ja tämän joudun vielä pohtimaan asiaa...). Kansalaisten kulku maiden välillä sekä oleskelu niissä helpottui, joskin laivalla tästä kuulee keskusteltavan yhä lähinnä "On se kivaa, kun ne ei enää läiski leimoja passiin ja piruuttaan jonotuta ihmisiä" -tasolla.

Oman passini jätin pöytälaatikkoon lähes heti rajavalvontamuodollisuuksien muuttumisen jälkeen, enkä kertaakaan ole kohdannut ongelmia henkilökortilla matkustamisesta. Välillä tosin pitää nipistää itseään ja muistaa, ettei Viro kuulu vielä Schengen-alueeseen - eli etten Köpikseen tai Lontooseen suoraan täältä työreissulle lähtiessäni unohtaisi passia kotiin ja kokisi siksi Monopoli-pelistä tuttua mutta lentokentällä hermoja repivää "Palaa välittömästi lähtöruutuun" -elämystä.

Suomessa työviikoilla viettämäni ajan mahdollistama ja siksi vielä hoitamaton oleskelulupa-asiani nousi tänä syksynä ajankohtaiseksi, kun aloimme puolileikillään miettiä asunnonvaihtoa Tallinnassa. Esim. pankissa lainaa neuvotellessa voisi luoda ainakin jonkinlaista sitoutumisen henkeä, kun pöydälle asiakkuus-, tulo- ja tilitietojen viereen laskisi oleskeluluvan myötä ulkomaalaisillekin myönnettävän virolaisen henkilö- eli ID-kortin (Ei, kuvassa en ole minä - olen miesoliona paljon karvaisempi :-)).

Hieman nettisurfailua, kahta puhelinsoittoa, yhtä virastokäyntiä (osoitteessa Vilmsi 59) ja yhden lomakkeen täyttämistä hakuprosessi täälläkin edellytti. Lomake kysyi mm. elämisen kuluihin riittävästä tulotasosta, mitä oletimme työnantajan nimen ja palkkalukeman ohella tarvittavan todistaa erilaisin pankkisaldo-, verotus- tms. kuitein, mutta mitä vielä. Allekirjoitus ja leimat vain kohdalleen, valokuva ja -kopio passista mukaan - vips! ja naps! - "ID-kortti on 30 päivän kuluttua kuluttua noudettavissa lähipankistanne, hyvää päivänjatkoa".

Saadusta palvelusta ja asioiden etenemisen täsmällisyydestä jäi siis positiivinen yleisvaikutelma sekä itselle että viranomaisteksteihin yleensä helposti suivaantuvalle puolisolleni. Vai onkohan jälleen ollut lottovoitto syntyä suomalaiseksi? Virastossa näkyi kyllä tuskaantuneitakin kasvonilmeitä ja kuuli äänen kohoamista niiden entistä hallitsijavaltaa edustavien asiakkaiden taholta, jotka tahtoivat itsepintaisesti asioida venäjän kielellä.

Tallinnan asukkaaksi rekisteröityminen kävi vielä tuotakin sutjakkaammin. ID-kortin saatuani astelimme lähimpään väestörekisterin kaupunginosakonttoriin, täytimme yhden kaavakkeen ja virkailija tarkisti henkilöllisyyteni. Vips! ja Naps! "Se on nyt hoidettu, voitte halutessanne mennä vaikka ostamaan kaupunkiliikenteen kuukausikortin ID-kortinne mikrosirulle. Hyvää päivänjatkoa!"

Viimeinen yllätys edellä tehdystä seurasi alle kahden viikon eli täsmälleen 12 päivän kuluttua. Lähdin päiväkävelylle puolisoni seuraksi hänen mennessään äänestämään kunnallisvaaleissa. Vips! ja Naps! "Kulta, tule tänne, sun nimesi on kanssa täällä äänestämisoikeutettujen listalla!" Mitä, nytkö jo? Eikö tietojen pidäkään olla rekistereissä jo esim. kyseisen vaalivuoden alusta, jotta voisi äänestää? Virkailija katsoi hymyillen ja vastasi kuin e-yhteiskunnan tietojärjestelmien toimivuutta ylpeästi ja itsestäänselvyytenä esitellen: "Ei, mitä me täällä moisella suotta viivyttelisimme?"

Likapyykkiä pesemässä

Hesarin keskustelupalstalla tunteet aaltoilevat Tallink-jupakan tiimoilta niin, ettei sekaan viitsi tunkea. Itse jätevesien päästämistä Suomenlahteen koskevaa uutista en voi kommentoida, koska en ole ehtinyt lukea alkuperäistekstiä enkä Postimees-lehden Tallinnan puolella mahdollisesti tekemiä lisähaastatteluja. Mutta ex-kollegani ja nykyisen HS:n kaupunkitoimittajan blogi-palstalle kävin äsken tuumailemassa suunnilleen näin:

Toivoisin, että lehti tekisi pikkujoulu- ja uudenvuoden juhlintakausien jälkeen eli siis media- ja kansalaiskohun muuten jo vaimennuttua aiheesta seurantajutun. Tarkistaisivat siis, että jäikö Tallinkin edustajien lupaus vesien viemäröinnistä "toistaiseksi" vain hetkelliseksi yleisen mielipiteen lepyttelyksi, jonka jälkeen on hyvä palata normaaliin arkirutiiniin ja röörien availuun jo merellä.

Länsisatamassa käytettävästä 1 euro per jätevesikuutio -hinnoittelusta sekä Romantikan ja Meloodian kolmesta vuorokausittaisesta Helsingissä käynnistä saadaan äärimmäisen karkea laskuyhtälö 90 kuutiota per laiva x 3 x 1 x 364 (jouluaattona ja joulupäivänä vain harvennettu aikataulu) = lisäkustannukset 98 280 euroa per vuosi.

Meloodian osuus korostunee tuossa tosin liikaa, sillä omien kokemusteni mukaan kyseinen pikkulaiva seilaa aika usein puoli- tai jopa varttityhjänä lähinnä rahtirekkoja kyyditen. Toisaalta yhtälöni ei huomioi Tukholman linjalla risteilevää kahta alusta eli Romantikan sisarlaivaa Victoria I:stä eikä Meloodian sisarlaivaa Regina Balticaa.

Tallink-konsernin nettotulos viime vuodelta oli 473,2 miljoonaa kruunua eli 30,3 miljoonaa euroa. Viemäröintilaskujen ei siis pitäisi ainakaan talonpoikaisjärjellä ajatellen olla hurja menoerä.

Sattumaako on sitten se, että Tallinkin osakkeenomistajien kokous oli kutsuttu koolle yhtiön investorisivun alareunassa näkyvän merkinnän mukaan samaiseksi sunnuntaiksi 13.11.2005 kuin mitä Hesarin jutun ilmestymispäivä oli? Tai itse asiassa lehden toimitushan kiirehti julkaisemaan jutun nettisivuillaan jo edellisenä iltana klo 23:08, jolloin se myös välittömästi alkoi kerätä tuohtuneita kommentteja rahvaalta (eli eestin kielessä kansalta).

Sattumaako siis todella - vai oliko jossain taustalla salaliitto ja valmis suunnitelma sille, miten kokoukseen saataisiin raflaava puheenaihe? Olisipa ollut joka tapauksessa kivaa olla kärpäsenä salin katossa…

Kaksoiskaupungin illuusio

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla Raimo Ilaskivi kommentoi lehdessä tänään julkaistua Tallinnan tulevan kaupunginjohtajan ja maan nykyisen talousministerin Edgar Savisaaren haastattelua. "Yhteinen valtuusto etäyttäisi asukkaita päätöksenteosta - lisäksi tarvittaisiin sitten paikallisvaltuustoja. Mistä yhteisestä yhteinen valtuusto voisikaan päättää?", kysyi Ilaskivi viitaten Savisaaren ajatukseen kaksoiskaupungista ja sen yhtenäisestä hallinnosta tulevaisuudessa.

Täällä Tallinnassa hallinnon organisaatiomalli on hämmästyttävän monikerroksinen. Kaupunki on jaettu kahdeksaan osaan, joiden arkisia asioita suunnittelee ja valvoo yhtä monta aluevaltuustoa kukin oman kaupunginosajohtajansa johdolla. Kaupunginvaltuusto, kaupunginhallitus sekä kaupunginjohtaja työskentelevät sitten tuon hierarkian yläpuolella. Järjestelmässä riittää poliittista ja henkilökohtaisille tasoillekin yltävää edunvalvontaa toisinaan keltaisen lehdistön riemuksi asti.

Jotkut aluevaltuustojen jäsenet vieläpä esittelevät ja ajavat äänestäjiensä tukemina asioita viron kielen sijasta pakkovenäjäksi "koska niin heillä vaan on aina ollut tapana" - olkoonkin, että maan perustuslaki (mom. 51) ei edes tunnista venäjän kielen asemaa virkakielenä Tallinnassa. Siksi onkin vaikeaa kuvitella, että Helsingin - tai kenties jossain vaiheessa synnytettävän Suur-Pääkaupunkiseudun päättäjät haluaisivat mukaan moiseen hiidenpataan.

En valitettavasti osaa esittää vasta- enkä puoltoargumentteja siitä, olisiko moinen hallintomalli lakiteknisesti mahdollinen. Kuuluvathan molemmat maat EU:hun, mutta voisin kuvitella, että Suomen ja Eestin välillä olisi joitain juridisia valtiotasonkin asioita, jotka olisi ensin ratkottava.

Kaksoiskaupunkihankkeelle ehkä suurin käytännön arkeen liittyvä este olisi paikallisten ostovoimien välillä vallitseva ero. Oletan sen nimittäin säilyvän maiden välillä vielä vuosia senkin jälkeen, kun Eestissä otetaan käyttöön Euro-valuutta ilmeisesti syksyllä 2007.

En nimittäin usko, että tallinnalaiset olisivat valmiita maksamaan esim. oman 8 kruunun eli 0,50 euron hintaisen ratikkalippunsa sijasta nelinkertaista summaa, jotta laivamatkan jälkeen Helsingissä voisi Länsisatamasta siirtyä bussilla Rautatietorille. Tai paljonkohan HKL olisi valmis subventoimaan eli pudottamaan omia hintojaan, jotta kaupunkien asukkaat voisivat tuntea elävänsä toisiinsa nähden tasaveroisissa oloissa.

Tuleva kaupunginjohtaja Savisaar on esiintynyt viime aikoina paikallisessa julkisuudessa niin hyvässä kuin pahassakin - mm. markkinahintaa huomattavasti edullisempien kiinteistökauppojen osallisena. Hän on varmasti tietoinen siitä, miten kansainvälisen median voimin on mahdollista kiillottaa henkilökohtaista julkisivua. Itse pidän herran lausuntoja lähinnä taitavasti hallittuna julkisuuskampanjointina ilman maatajärisyttävämpää sisältöä.

Levällään kuin.., osa 2

(Päivitys su klo 16.20 -- Joku talonmiehistä on urakoinut tänään. Laatikoihin mahtumattomat pussit ja tavarat on koottu nätisti kolmeen suureen jätesäkkiin.)

Onkohan yleinen siivouspäivä sittenkin lauantai? Eilen aamupäivästä ostoksilla käydessämme roskisten kannet pysyivät vielä parahultaisesti kiinni. Viikonlopun aikana kukaan remontointi-intoilija ei myöskään ole jättänyt laatikoiden viereen käytöstä poistettua väliovea. Eikä näkyvillä ollut myöskään Ilmeisessä raivonpuuskassa rikottua vanhaa väritelevisiota kuten muutama viikko sitten.

Jokisen - tai siis Saaremäelin, Raidlon, Ivanovin, Maasikin ja Voitsehovskajan sekä muiden naapuriemme - eväät pysyivät tänä viikonloppuna enemmän kasassa kuin levällään. Jäteauto tulee varhain huomisaamuna. Taidanpa sen sekä isänpäivän kunniaksi pistää lämpiämään saunan - tuon täkäläisittäin vieläkin suht harvinaisen suomalaisuuden perisymbolin, jonka joku asuntomme edellisistä haltijoista oli tietämättään rakentanut kuin sinetiksi ostopäätöksellemme.

Oi suuri ja mahtava...

"Minä uskon Ladaan, autoon nelioviseen, tuskan ja kiroamisen syyhyn. Ja Lada Samaraan, Ladan ainoaan kopioon, meidän autoomme. Joka ideoitiin Venäjällä, syntyi Lada-tehtaasta, kärsi Mitsubishin aikana. Jonka renkaat tyhjennettiin, joka sammui ja jota siksi työnnettiin. Joka liukui alas mäkeä, nousi maanantaina kuopasta, ajoi ylös mäkeä(!), ja on parkkeerattuna Ladan, auton kaikkiosaavan oikealle puolelle - ja on sieltä tuleva huoltoon maahantuojalle. Ja pyhään bensiiniin, Ladan polttoaineeseen, 92-oktaaniseen, pakoputkeni irtoamiseen, ojaan ajoon sekä iankaikkiseen tuskailuun."

Tuon Lada-miesten tunnustuksen löysin tänään vannoutuneen asianharrastajan Arto Ikolan vitsisivuilta. 1990-luvullahan venäläiset autotrokarit ostivat suuren osan suomalaista takavetoisten Ladojen autokantaa ja veivät ne rajan yli sekä käyttöautoiksi että varaosiksi. Jäi niitä tänne Tallinnaankin vielä pari yksilöä, kuten tekstin alussa esitetty kuva naapurustostamme osoittaa.

Tallinnassa ja koko Eestissä autokanta on nopeasti uusiutunut länsimaistumisen luomien statuspaineiden, turhamaisuuden sekä edulliseksi mielletyn lainarahan voimin. Kaikkein silmiinpistävin luksusautojen ostamishuuma ajoittui vuosituhannen vaihteeseen, mutta eivät paikalliset Maserati-, Mersu-, Hummer- ja Porsche-jälleenmyyjät vieläkään laakereillaan lepäile.

Tämän vuoden alkupuolella Eestissä ensirekisteröitiin 69 luksusautoa - eli vähintään Mercedeksen S-sarjan tai BMW 600- ja 700-mallistojen tasoisia kulkuneuvoja. Viime vuonna vastaavan myyntikauden lukema oli 78 ja vuonna 2003 126 kappaletta.

Alussa mainittuun Lada-kuvaan viitaten on vissiin pakko itseironisesti kysyä, että ostinkohan sittenkään kerrostalokolmiotamme kaikkein viihtyisimmästä osasta kaupunkia. Tai ei, odottakaas, hemmetti -- nehän lisääntyvät jopa kuin kaniinit! Kolmas olikin piiloutuneena samaisella pihalla parkkipaikan toiseen nurkkaukseen! Arrrghhh!

Kotiruokaa ilman mikroaaltoja

Yllätyin eestiläisen kotikeittiön maanläheisyyttä, kun tutustuin paikallisiin tapoihin pari vuotta sitten. Siinä missä meillä moni isä ja äiti on antanut jo periksi einesruokien ja puolivalmisteiden rynnäkölle illallispöytään, täällä perusraaka-aineita arvostetaan yhä todella korkealle säilytystilojen sen suinkin vain salliessa. Niinpä illallispöytään ei tehdä perunamuusia jauhepussien antimista, hernekeittoa kaavita purkin pohjalta tai lihapullia osteta vakuumipakkauksissa.

Yksi taustalla piilevistä syistä on arvattavasti paikallisen elintarvike- ja pakkausteollisuuden muulle Euroopalle itsenäisyyden alkuvuosina antama etumatka. Moni pienipalkkainen on myös joutunut miettimään kerran jos toisenkin, onko mikroaaltouuni sittenkään ostamisen arvoinen kodinkone - lämpiäähän se eilen tehty ja jääkaappiin suoraan kattilassa säilötty jauhelihakeitto liedenkin päällä.

Ja koska jo aiemmin kuvailemani paikallisen ostovoiman puute on pakottanut pysyttäytymään perunoiden, juuresten ja naudanfilettä yleisempien possun keittolihakimpaleiden käytössä, niitä myös osataan hyödyntää monipuolisesti ja soveltaen. Hatunnoston arvoista käsityötaitoa se kokkauskin on, ainakin monen nykypäiväistä uusavuttomuuttaan tunnustavan mielestä.

Tallinnassa erottuu edukseen kaksi päivittäisten ruokatavaroiden hankintapaikkaa. Toinen on nykyisestä venäläisvaikuttuneisuudestaankin huolimatta keskustori (HUOM! artikkeli hintoineen keväältä 2003), joka sijoittuu Olympia-hotellin ja linja-autoaseman väliin. Kesäaamuisin sinne on huumaavaa jaloitella täyttämään kassit puoli-ilmaisilla maatilojen antimilla. Torin yhteydessä on myös kauppahalli, jonka alakerran lihaosastolla parikymmentä eri tuotantotilaa tarjoavat sekä liha- että siipikarjasatoaan edullisemmin kuin yksikään lähiseudun myymälöistä.

Nykyisin on oltava tosin tarkkana, mikäli haluaa pöytäänsä varmasti kotimaista vihannesta tai marjaa. Keskenään usein venäjää puhuvat kaupustelijat saattavat myydä pöydillään Puolan, Latvian, Liettuan sekä Venäjän länsiosien tuotteita, vaikka käsinkirjoitettu "Eesti"-lappu yrittäisikin väittää toista. Viime kesänä kuluttajavirasto teki asiasta ratsioita ja siisti räikeimmät tapaukset sakoilla. Itse pyrimme asioimaan vain alkuperäistiedot avoimesti esittävien ja kotiseutuhenkisten myyjien kanssa.

Toinen, joskaan ei jokapäiväinen suosikkimme kauppojensa sijainnin vuoksi on Säästumarket-laatikkomyymäläketju. Se ei ehkä loista yksittäisten tuotteiden eri merkki- tai makuvariaatioiden laajalla valikoimalla, mutta perustavarat löytyvät aina nopeasti ja edullisesti. Lisäksi omasta mielestäni sen pieni hedelmien ja vihannesten tuoretavaraosasto on usein jopa paremmin hoidettu kuin naapurustomme suomalaisomisteisessa supermarketissa.

Olen miettinyt pienen hintavertailun tekoa Tallinnan ja Helsingin - tai jos teistä lukijoista löytyy vapaaehtoisia avustajia - miksei jonkin muunkin suomalaiskaupungin välillä. Jotta hommasta ei tulisi yliraskasta, täytyy tuoteotanta pitää suht tiiviinä eli pienen ydinperheen ruokakoriin tavallisimmin putoilevina tavaroina. Palaan tähän työkiireiden salliessa lähimpien viikkojen sisällä.

Levällään kuin Jokisen eväät

(Päivitys pe klo 12.29: Vielä tähän aikaan laatikot ovat vasta vähän yli puolillaan eli näkymä on ihan siisti, kuten kuva osoittaa..)

 

Aamut, etenkään viikonloppusellaiset, eivät omalla kohdallani ole kaikkein pittoreskimpiä hetkiä astua kotitalomme ovesta ulos. Tiukan kaupunkirakentamisen - tai olisiko puhtaasti 80-luvun lopun arkkitehtoonisen kömmähdyksen - seurauksena ovi aukeaa kahden muun kerrostalon väliin jäävälle kapeahkolle "sivupihalle", jossa parkkeerattujen autojen viereen yhdelle seinustalle on kerätty kaikkien kolmen talon roskalaatikot.

Siinä missä Suomessa on jo monin paikoin käytössä toimiva ja arjen prosesseihin varsin helpostikin omaksuttava kotitalousjätteiden lajittelu, täällä kaikki mätetään laatikoihin hujan hajan. No, eihän vihreä ajattelu ole kai vielä voinutkaan saavuttaa lakipistettään kaikkialla maailmassa.

Mutta mikä käsittämätön perusjärkeilyn taito tai ajatuksen valo voikaan ihmisiltä puuttua, kun a) roskapusseja ei solmita edes löyhästi kiinni tai vielä hullumpaa b) sellaisia ei edes käytetä. Tuodaan vain kyökin nurkasta peltiämpäriin kerätyt ruoantähteet ja muovipakkaukset ja muut, vipataan ne laatikoon (jonka kannesta avautuu saranoituna vain etummainen puolisko) päällimmäisiksi ja tämän jälkeen paikalta poistuttaessa jätetään laiskimmillaan vieläpä kansi auki!

Kenties nuo hyväkkäät ovat eläinystäviä. Paitsi että lokit saapuvat tietty juhla-aterialle alta aika-yksikön, niin pitäähän jonkun ruokkia niitä noin 10 000 kulkukissaakin, jotka virallisten arvioiden mukaan majailevat kaupungin hämärissä. Varmaa on vain se, että hävityksen kauhistus leviää ja jää asfaltille haisemaan muutamiksi tunneiksi tai puoleksi päiväksi. Lopulta joku kolmesta talonmiehestä tuntee riittävän velvollisuudentaakan harteillaan ja aloittaa siivoamisen.

Tilannetta ei ole vuoden aikana korjannut keppi, ei porkkana eikä asukasyhdistyksen rappukäytäviin jättämät muistutukset. Oma vahva olettamukseni on, että ehkä ne pitäisi kirjoittaa ENSIN venäjäksi ja vasta sitten viroksi, mutta ei minun kai pitäisi tässä vallan rasistiksikaan leimautua.

Nuo kolme laatikkoa riittävät kyllä laskennallisesti taloista kertyvälle jätteelle -- siis asukasmäärän ja kaksi kertaa viikossa -tyhjentämistiheyden mukaan. Tuntuu vain siltä kuin jotkut todella hamstraisivat roskia koko arkiviikon ajan asuntoihinsa ja sitten kerran viikossa perjantai-iltaisin kärräisivät ne yksissä tuumin ulos kuin minua härnätäkseen.

Tosin yksi asia jätehuollossa toimii tällä yksinkertaisesti mutta innovatiivisesti - nimittäin kierrätys. Tyhjät lasipullot jätetään maahan roskisten viereen panttikerääjien iloksi eikä niitä kukaan riko pirstaileksi edes piruuttaan. Ja suht säännöllisesti voi löytää laatikon päälliskulmalle viikattuina käytettyjä vaatteita. Se koditon ottakoon joka kokee tarvitsevansa. Varakkaiden ja köyhien välisen kuilun alati leventyessä kerjäläisyys on valitettavasti nopeasti lisääntymässä.